Yli sata vuotta sitten Gurdjieff oli köyhä poika vähäpätöisessä Karsin kaupungissa Turkin ja Venäjän rajalla: tänään hänen nimestään on tulossa muodinmukainen ilmaus, joka (kuten Darwin, Marx, Freud, Eisntein) nurinkurisesti ymmärretään itsensä selittävänä käsitteenä. Ne jotka pitävät häntä ‘ekologisen liikkeen innoittajana’ tai ‘nykyaikaisten eupsychian terapioden perustajana’ – vaikkakin kieltämättä näkevät osia – eivät ymmärrä hänän oppinsa laajuutta, eivätkä uskonnollisten traditioiden yhteyttä.

Todellisemman käsityksen saadaksemme, meidän on käännyttävä hänen uskollisten seuraajakuntansa puoleen, jotka maksoivat ymmärryksestään ponnistuksin. He olivat miehiä ja naisia jotka eivät lähteneet seuraamaan itseään tukevista käsitteellisistä abstraktioista koostuvaa oppirakennelmaa vaan rabelaismaista ihmistä; hänen sielunrakenteensa hienostuneisuutta; hanen laupeuttaan, ja hänen taitoaan välittää käytännön oppirakennelma. Heidän päiväkirjansa ja omaelämänkertansa muodostavat rikkaan ja harvinaisen kirjallisuuskokonaisuuden; Gurdjieff asettuu vääjäämättömästi historismiin, kuitenkin taistellen itsensä vapaaksi ajasta; jättäen jäljelle myyttisen kiinnevoiman ja läsnäolon.

Tapaamisia Gurdjieffin kanssa

Kaikenkattavaa elämänkertaa Gurdjieffista ei ole kirjoitettu, eikä toistaiseksi ole odotettavissa[i] Hän syntyi Alexandropolissa vuonna 1866 ja ilmestyi ensi kertaa valaistulle näyttämölle 1912 Moskovassa. Hänen kohtaamisensa oli aina testi: ensimmäinen tapaaminen – etenkin niille joista myöhemmin tuli hänen oppilaitaan – oli akseli jonka ympäri koko elämä pyörähti; seuraavien vuosien aikana, luontaisesti hauras ihmisolento tulisi vastaamaan, enemmän tai vähemmän vilpittömästi, Gurdjieffin peräänantamsttomaan kehoitukseen.

Tässä jännitysnäytelmän ydin. Meille, jotka voimmme ainoastaan elää tässä ja nyt; ja kuitenkin aste jossa pystymme sisäistämääm oppilaiden sisäisen myötätunnon, heidän muistelmansa omaavat arvon paljon ylempänä puhtaasti historiallista.

Säveltäjä Thomas de Hartmann (1886-1956) ja hänen vaimonsa Olga olivat Gurdjieffin läheisiä oppilaita ja kumppaneita kahdentoista vuoden ajan, ja saamme kiittää häntä Gurdjieffin musiikin säilymisestä. Kirjassaan  Our life with Mr. Gurdjieff he jakavat kanssamme matkan jonka kulkivat hänen kanssaan: Petrogradista, vuoden 1917 mullistusten keskeltä Kaukasus-vuorille ja Tiflisiin, vihdoin saavuttaen Pariisin 1922. Heidän kirjoitustyylinsä tunnusomainen yksinkertaisuus usein lähentelee naiiviutta, mutta kuva jonka se luo Gurdjieffistä on sitäkin vaikuttavampi. Löydämme hänet kulkemasta, melkein näkymättömänä, läpi sekasorron, veljesmurhien ja levottomuuksien; toivotten tervetulleeksi jokaisen vaaran ja vaikeuden uutena mahdollisuutena käytännön opetukseen.

Lokakuussa 1920 Gurdjieff muutti Prieurén, Fontainebleu-Avonissa sijaitsevaan linnaan 200 eekkerin tiluksineen; siellä hän nopeasti loi Euroopassa ennennäkemättömät puitteet itse-opiskelulle. Gurdjieffilla oli erityinen suhde oppilaidensa lapsiin; hän välitti heidän kasvatuksestaan sanan oikeassa merkityksessä. Joskus hän asetti haasteita, joskus johti heitä herkästi kohti tärkeitä oivalluksia. Hänen opetuksessaan oli aina yllätyksellinen elementti ja käytännöllisyyden tunnusmerkki. Fritz Peter (1913-1980) asui Prieuréssa yhdestätoista viiteentoista ikävuoteen. Kirjassaan Boyhood with Gurdjieff hän elää uudelleen raikkaat ja usein hulvattoman hauskat kokemuksensa.

Keväällä 1924 Gurdjieff vieraili USAssa valmennettujen oppilaidensa kanssa, antaakseen julkisia näytöksiä pyhistä tansseista; niiden vaikutukset avainintellektuelleihin olivat kauaskantoiset. Nämä tanssit vakuuttivat ehdottomasti myös nuoren Englantilaisen Stanley Nottin (1887-1978) jolla oli erilainen, yksinkertaisempi tausta: joka oli matkustanut ympäri maailmaa työskennellen monissa raskaissa ammateissa ja jonka tunteet olivat hänen ampumahaudoissa kokemiensa tuskien heikentämät. ‘Tässä se on, mitä minä olen maailman ääriltä etsinyt’. Hänen uskollisuutensa Gurdjieffiin osoittautui elämänmittaiseksi ja jakautumattomaksi; hän vietti useita kesiä Prieuréssa. Hän kuvaa kirjassaan Teachings of Gurdjieff sekä sisäisiä että ulkoisia kokemuksiaan antaumuksella. Kirja sisältää kokonaisuudessaan hänen ystävänsä A.R. Oragen kirjoittaman (joskaan ei kaikenkattavan) selitysteoksen Gurdjieffin Beelzebubiin.

Vuosikymmenen 1925-1935 Gurdjieff omisti kirjoittamiselle, jonka toteutti Café de la Paix:n hämmentävissä olosuhteissa. Sieltä hänet löysi keväällä 1932 amerikkalainen kirjailija Kathryn Hulme (1900-1981) joka myöhmmin saavutti kuuluisuutta kirjallaan The Nun´s Story. Hän haaveili tulevansa Gurdjieffin henkilökohtaiseksi oppilaaksi mutta vasta neljän vuoden jalkeen hänen ponnistelunsa palkittiin. Hänen omaelämenkertansa Undiscovered Country upeasti kutsuu esiin hänen kokemuksensa erityisen naisryhmän jäsenenä jonka neljä jäsentä (kaikki sofistikoituja, avantgardistisia ja naimattomia – jotkut myös avoimesti lesboja) tapasivat päivittäin Gurdjieffin asunnolla Rue de Labiella. Pahimmillaan Hulmen tyyli on äitelää, parhaimmillaan värähtelevää. Gurdjieffin ihmisyys ja hänen kykynsä työskennellä erilaisten ihmistyyppien kanssa välittyy vahvasti kuten myös ryhmän henkinen sitoutuminen tosiinsa sekä opettajaansa. He kutsuivat pientä joukkoaan ‘Köydeksi’[1], muistuttaakseen itseään riippuvuudestaan toisistaan henkisen kasvun prosessissa.

Taivutteluista huolimatta Gurdjieff päätti jäädä vaatimattomaan 6 Rue des Colonel-Renardin asuntoonsa ennen saksalaisjoukkojen saapumista 1940. Vaikkakin yli kuudenkymmenen hän pursui energiaa; antoi yksityisopetusta; opetti uusia tansseja Salle Pleyelissä; ja ihmeen kaupalla onnistui säilyttämään kursailemattomien kestiensäa patriarkaalisen vieraanvaraisuuden. Ranskalaisten kiinnostus Gurdjieffiin – aikaisemmin hyvin heikkoa – alkoi orastaa, herättäen monien intellektuellien kiinostuksen. Heidän joukossaan oli elokuvaohjaaja Rene Zuber (1902 – 1979). Hänen teoksensa Who are you Mr. Gurdjieff? on rauhallinen ja valikoiva meditaatio; kasvokkain Gurdjieffin arvoituksen kanssa ja erittäin huolestunut hänen suhteestaan kristillisiin opetuksiin, Zuber asettaa uudelleen ja uudelleen itsensä kyseenalaiseksi.

Viisitoista kuukautta ennen Gurdjieffin kuolemaa, J.G. Bennett (1897-1974) joka oli tavannut hänet lyhyesti 1920-luvulla, loi syvällisemmän – joskin tilapäisen – kontaktin. Elizabeth Mayall (1918 – 1991), joka myöhemmin avioitui Bennetin kanssa, oli vapaa asumaan Pariisissa Tammikuusta 1949 ja näinollen osallistui kokonaisvaltaisemmin Rue des Colonels-Renard. Täällä Gurdjieffin viimeisillä illallisilla, hänen arvoituksellinen rituaalinsa ´Idioottien malja´[2] toimi viimeisten ja äärimmäisen henkilökohtaisten opetusten apuneuvona. Idiots in Paris, Bennettien pariskunnan editoimattomat päiväkirjat kuvaavat lähes tuskallisella rehellisyydellä ja suoruudella Gurdjieffin sataa viimeistä päivää ja hänen oppilaidensa tuskallista taistelua saavuttaakseen ymmärryksen. Gurdjieff kuoli Neuillyssä 29 Syyskuuta 1949. 

Oppi

Mitä Gurdjieff tarkalleen opetti? Vaikka kysymys näyttää tarjoavan selvennystä, sen pilaa ankaruus; aika heikentää autorisoituja versioita eikä Gurdjieff koskaan julkaissut ainoatakaan, ´Minä opetan,´ hän lausui aforistisesti ´että kun sataa, jalkakäytävät kastuvat´. Hänen ideoidensa elähdyttävä voima käsittää hetken, olosuhteet, oppilaan ihmistyypin sekä senhetkisen mielentilan. Hänen toistuva vaatimuksensa on Tunne itsesi mihin hän lisää metafysiikan, metapsykologian sekä metakemian joita on mahdoton tiivistää; ihmisen typologia; tietoisuuden fenomenologia sekä lähes matemaattinen asteikko yhdistäen mikrokosmoksen ja makrokosmoksen. Tämä monimutkainen aparaatti voidaan selittää yhdellä johtoajatuksella : Ihmistä kutsutaan kehitäämään itseään, pyhän elävän maailmankaikkeuden palveluksessa.

Voimmeko löytää kaikuja Pythagoraan tai Platonin, Kristuksen tai Milarepan opeista; nähdä rajallisia yhteyksiä  moderneihin ajattelijoihin kuten Mendeleviin, Sheldoniin, Verdanskyzn tai Watsoniin? On helppo kadottaa itsensä ja etsintänsä vertailujen labyrinttiin ja ideoiden ryhmittelyyn. Gurdjieff ei itse tyytynyt sanoihin; hänen Liikkeensä[3] ja pyhät tanssinsa olivat välitön maailmankaikkeuden lakien opetus väline ja henkilökohtaisen etsinnän alue. Kun, lähestyessään kuuttakymmentä hän alkoi kirjoittaa, olivat hänen kirjoituksensa ennemminkin heuristisia kuin selittäviä; niiden muoto oli täysin odottamaton: ensin epätvallinen kosmologinen eepos, sitten epätavallinen omaelämänkerta.

Beelzebubs Tales to His Grandson on Gurdjieffin mestariteos eikä mikään toinen teos tuo meitä lähemmäksi häntä. Lukijat jotka pystyvät voittamaan sen syvällisyyden ja harkitun tyylillisen vaikeuden asettaman kaksoishaasteen; jotka pystyvät herättämään uudelleen ja uudelleen tarvittavan hienosyisen huomion – löytävät koodattuina kaikki Gurdjiefin psykologiset ja kosmologiset idea sekä perusteellisen arvostelun.

Pitkällä matkallaan avaruusaluksessa, Beelzebub hyväntuulisesti välittää ymmärryksensä „Kaikesta kaikessa“ veljenpojalleen Hasseinille. Hänen puolueettomien, armahtavien silmiensä välityksellä näemme elämän maapallolla kuin pitkän matkan päästä, mikroskoopin tarkkuudella. Vuosituhansien ajan ja eri maanosissa näemme ihmisen syvässä unessa, sokeasti ja päämäärättömästi taistelevan ja kärsivän; sotien ja intohimojen repimänä, tuhoten kaiken mitä hän koskettaa; ja sittenkin kuin eriskummallisen luonteenheikkouden ajamana, pitäen kiinni juuri niistä apuvälineistä jotka satuttavat ja niistä esimerkeistä jotka erhdyttävät.

Karu näkymä? Ehdottomsti. Ja kenen tahansa muun käsissä se olisikin ollut todella nihilistinen; mutta Gurdjieff kutsuu meitä elämään. Hänen neroutensa on näyttää välähdyksiä objektiivisesta toivosta, kuin arkki tummi ssa vesissä. Hän testamenttaa meille Beelzebubin mahtavan hahmon jonka läsnäolo näyttää ihmiselle mihin hänessä isessään olisi mahdollisuus: olla kiitollisesti tietoinen jumalallisesta kipinästä itsessään ja pyrkiä tietoisin ponnistuksin kohti oman kosmisen tehtävänsä täyttämistä kosmisessa kokoniasuudessa.

Seuraavassa kirjassaan Meetings with Remarkable Men Gurdjieff nostaa esiin ensimmäisen ja vähiten tunnetun osan elämästään; hänen poikavuotensa Karsissa, hänen isänsa ja ensimmäisen opettajansa Dean Borshin myötämielisessä vaikutuspiirissä. Sitä seuraavat hänen nuoruusvuotensa jotka hän, monin eri tavoin, omisti järkähtämättömästi universaalin totuuden etsinnälle.  Hänen kielensä on vähäsanaista ja eläväää, kuvaillen Trans-Kaukaasian ja Keski-Aasian maita, samaan aikaan viitaten paralleeliin ihmisen psyykkeen rakenteeseen ja tiehen jota hän kulki päästäkseen perille.

Kuljemme Gurdjieffin nuoruuden ystävien seurassa – prinssien, insinöörien, lääkäreiden, pappien – merkityksellisten miesten, ei ainoastaan pintapuolisten ominaisuuksinsa vaan myös neuvokkuutensa, maltillisuutensa ja armollisuutensa tähden. Me näemme hänet kuin kasvoista kasvoihin; heidän sanansa jäävät mieleen kuin ne olisi puhuttu suoraan meille hiljaisena yksityisenä hetkenä.

Niin Gurdjieff, puhdistettuaan maan kunnioitettavalla kritiikillaan Beelzebub, tarjoaa meille materiaalia uuden luomiseen – ei muuta kuin oman päivittäisen elämämme, mutta kysymyksen muodossa ja asetettuna palvelemaan tarkoitusta, joka älykkyydessään ja korkeamielisyydessään on todellisesti inhimillinen.

Vuosien 1915 ja 1918 välillä, Gurdjieff vapaasti antoi venäläisille ryhmilleen uskomattoman määrän tarkkaa tietoa, jonka kokoaminen oli kestänyt häneltä 20 vuotta. Eräs huomattavimmista hänen oppilaistaan oli Piotr Demianovich Ouspensky (1878-1947). Lehtimies, matemaatikko ja intellektuelli joka oli jo valmiiksi kuuluisa kirjastaan Tertium Organum. Aika jolloin ihmisiä tuhoutui joukoittain ja julmat ristiriidat vallitsivat, sai Ouspenskyn elämänikäisen janon arvoja ja toisenlaista tietoa kohttan voimistumaan. In Search of the Miraculous julkaistiin postuumisti; se koostuu, kolme neljäsosaa, Gurdjieffin omista sanoista, säilyneinä noilta vuosilta ja loisteliaasti järjestettyinä. Gurdjieffin itsensa hyväksymänä, tämä teos eittämättä tarjoaa lähestyttävän selityksen hänen psykologisista ja kosmologisista ideoistaan, vieden lukijat niin lähelle kuin mahdollista Rzhmän erikoislaatuisia olosuhteita. Se musertava järkytyksen, innostuksen ja paljastuksen tunnejoka sytytti Ouspenskyn 1915, siirtyy näiden lauseiden ja diagrammien avulla seuraaville sukupolville, jotka (riippumatta heidän ulkoisista olosuhteistaan) ovat salaisesti etsimässä.

Jeanne de Salzmannista tuli Gurdjieffin oppilas Tiflisissä 1919. Kolmenkymmenen vuoden ajan hän osallistui jokaiseen Työn[4] opetustilaisuuteen, myöhemmin, viimesisen kymmenen elinvuotensa aikana, oli jopa vastuussa hänen opetusryhmistään. Hänen teoksensa Views from the Real World on yli neljänkymmenen tärkeän Gurdjieffin luennon kokoelma vuosilta 1917 – 1930. Saamme kiittää Gurdjieffin seuraajien, joita oli kielletty tekemästä sanantarkkoja muisiinpanoja,  erinomaista muistia näiden luentojen säilymisestä. Joskaan nämä muistiinpanot eivät seuraa Gurdjieffin opetusta sana sanalta, ne selvästi välittävät Gurdjieffin alkuperäisellä äänellä hänen erehtymättömän haastensa.

Lähestymistapoja Gurdjieffiin

Ei kukaan – riippumatta ottaako vastaan Gurdjieffin opetukset vai ei – voi mitata hänen älyllistä kapasitettiaan saamatta jonkinlaista shokkia. Hän on yksi niistä koskettavista äänistä, jotka ´Kulkien läpi suuren määrän toistoja, säilyttää oman kaikunsa ja vaikutuksensa´[ii]. Todistakaamme lyhyesti muutamia yksityiskohtaisia lähestymistapoja, temaattisia ja lyyrisiä esityksiä – tunnistaen ne heijastumiksi, kuitenkin kunnioitten niiden syvällistä pätevyyttä osana elävää traditiota joka uskottiin eläville ihmisille.

Vietettyään neljä vuotta Gurdjieffin läheisenä oppilaana, P. D. Ouspensky levitti hänen ideoitaan Englannissa ja Amerikassa neljännesvuosisadan ajan. Teoksessaan The Psychology of Man´s possible Evolution´ hän erottaa Gurdjieffin opetuksista niiden psykologisen ytimen, esitellen sen vain 92 sivulla, asiallisesti ja ilman väritystä. Tämä Ouspenskyn muistiinpanoihin perustuva muotoilu on niin havainnollinen ja eheä että parempaa alustusta ja muistinvirkistäjää on turha hakea.

Oppilaan todellisen kokemuksen tunne – käsinkosketeltavasti puuttuen Ouspenskyn teoreettisesta yhteenvedosta – löytyy Kenneth Walkerin (1882-1966) Venture with Ideas. Tämä lämmin ihmisläheinen muistelma kevyesti hahmottelee Gurdjieffin psykologisen ja kosmologisen opetuksen, omaelamänkerrallisessa teoksessa 24 vuoden ajalta hänen ollessaan Ouspenskyn oppilaana Lontoossa. Walkerin tieteellinen tausta (hän oli kolmesti Hunterian Professor of Surgery of Royal College of Surgeons) lisää mielenkiintoa hänen esoteristen ideoidensa vastaanottmiseen.

Ihmiset ovat traagisesti jakautuneet, mutta ne jotka tahtovat voivat jakaa alun eksistentiaaliset kysymykset : Kuka minä olen ? ja mikä on ihmiselämäm tarkoitus ?  Gurdjieffin oppirakennelman perusta makaa näiden viattomien kysymysten muodostamalla järkkymättömällä pohjalla. Tätä teemaa kehittelee Jean Vayssen (1917-1975) Toward Awakening. Hän oli sydänkirurgian ja elinsiirtojen edelläkävijöitä ja Gurdjieffin läheinen oppilas Pariisissa. Kirjan viimeinen kappale esittelee ensimmäistä kertaa Gurdjieffin harjoituksia jotka pyrkivät yhdistämään huomion aistihavaintoon.

Vuori, juurtuneena maahan, huippu tavoitellen kohti taivasta, on muinainen symboli ihmisen pyrkimyksistä ja tavoitteista. Rene Daumal (1908-1944) joka opiskeli Gurdjieffin johdolla sodan aikana, kirjoitti hienosyisen allegoarian Mount Analogue vuoristokiipeilijän ja runoilijan kielellä, muistuttaakseen meitä arvoituksellisesta sisäisestä nousemisesta ja kasvusta[5] joihin meitä kutsutaan. Vaikkakin hän kuoli nuorena, hänen oma työnsä säilyttää paikkansa vaikuttajana moderniin ranskalaiseen kirjallisuuteen. 

Tulevina vuosina on odotettavissa vääjäämätön kasvu toreettisessa kiinnostuksessa Gurdjieffiin. Syystä että hänen opetuksensa on kokemusperäistä; koska eri tasojen sekoittaminen; koska akateemikot väärinkäsityksineen ja ennakkoluuloineen pystyvät vääristelemään sen tuntemattomaksi – ajatus ei ole täysin tervatullut. Ja sittenkin jotkut enteet ovat hyviä; Michel Waldbergin Gurdjieff: An Approach to his Ideas käyttää älykkäästi kaikkia tärkeimpiä tekstejä lähteenään muodostaen helppotajuisen synteesin ja arvostelun joka asettaa korkean standardin.

Entä nyt?

Gurdjieff piti Tätä Päivää parempana kuin eilistä; hän ei kutsunut meitä analysoimaan itseään eikä ihannoimaan itseään, vaan etimään itseämme. Palatessamme uudelleen ja uudellen takaisin Beelzebubiin,

tuntuu kuin kirjailijan merkityksellinen inhimillinen ääni, suunnattuna kohti hänen Veljenpoikiaan – Uuden Ajan oppilaita; nousevia sukupolivajotka eivät voineet tavata häntä, mutta jotka kantavat hänen oppinsa siemeniä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Eikä kuitenkaan yksikään kirjallinen pyhiinvaellusmatka ole riittävä; ei yksikään kirja, ei edes pyhä kirja, pysty toteuttamaan sitä suunnatonta hetkeä jolloin, opettajansa läsnäollessa, oppilaan ymmärrys syvenee ja voimistuu.

Mihin katsoa tänään? Ihmisen koko vaistoa, arvostelukykyä ja tervettä järkeä kysytään, sillä on olemassa monia seireenien ääniä ja  mainoksia. Kuitenkaan Gurdjieff ei valmistanut oppilaitaan turhaan ja antanut heille ohjeita tulevaisuuden varalle. Hänen kuolemansa jälkeen, hänen kallisarvoiset Liikkensä ovat edenneet vuosikymmeniä; ja vastuullinen ydinjoukko tuskallisesti muodostettu, pitämään yllä virtaa joka oli luotu.

Mihin sitten? Niille joiden lähestymistapa Gurdjieffiin on käytännöllinen, tämän kysymyksen tulisi vallita. Ensin on mahdollista löytää ulkoinen kontakti: sitten sisäinen kontakti voidaan uusia ja syventää.